Alemmuuskompleksi ja kehitystä

Erehdyin lukemaan jokin aika sitten erästä blogia, jossa nelikymppinen perheenäiti treenaa personaltrainerin kanssa. Hän kirjoitti ylös treenimääriään, tekemiään liikkeitä ja käyttämiään painoja.

Keskustelin kamppailuljajia harrastavan (ei kilpailevan) kaverini kanssa treenaamisesta, myös voimaharjoittelusta ja painoista.

Ne molemmat, ja hyvin monet muut vastaavat keskustelut tai kirjoitukset, saivat minut tuntemaan itseni huonoksi urheilijaksi. Treenaan kilpaurheilijana vähemmän kuin harrastelijat. Käytän pienempiä painoja ja vietän reilusti enemmän lepopäiviä. Myös perheenäidillä, joka on vasta puoli vuotta käynyt salilla pt:nsä kanssa, on suuremmat treenimäärät ja isommat painot (ja aivan ääliöltä kuulostava ruokavalio). Hieman se syö naista.

Kovasti yritän muistuttaa itseäni, että käytännössä olen urheillut vasta puolitoista vuotta (koska sitä ennen oli neljän vuoden tauko). Yritän sanoa, että parempi vain aloittaa kevyesti ja nostaa niitä harjoitusmääriä vähitellen, ei kerralla huippuunsa. Muistutan itseäni siitä, että monella kuntoiluun yhtäkkiä hurahtaneella menee helposti homma vähän lapasesta ja treenimäärät kasvavat liian nopeasti. Ja myös siitä, ettei minulla ole tarvetta nostaa penkistä 60 kg (olisi se kyllä kiva).

Kun ihmiset kysyvät ennätyksiäni pituudessa tai satasella, vastaan hieman häpeillen, vaikka reaktio on yleensä varsin positiivinen: ”No sehän on pitkä!” tai ”aika nopeasti!” Koska näkevät ikäiseni (ne, jotka ovat yleisurheilleet lähes koko ikänsä…) juoksevat pari sekuntia nopeammin kuin minä ja hyppäävät ainakin metrin pidemmälle, en osaa pitää tuloksiani niin huippuhyvinä. Pitäisi vain osata suhteuttaa, mutten osaa. Vaikka oikeasti olen tyytyväinen tämänhetkisiin tuloksiini, kysyttäessä ne tuntuvat säälittäviltä.

*******

Kyllä sitä kehitystäkin tapahtuu. Eilen Liikuntamyllyssä oli Keväthallit, joissa kävin hyppäämässä ja juoksemassa. Saavutuksena oli 60 metriltä uusi suomenennätys, 9,05 s (edellinen tammikuussa 9,21) ja pituudessa sentään kauden paras 392 cm (ennätys viime kesältä 402). Parempaankin hyppyyn olisi harjoitusten perusteella voinut olla mahdollisuuksia. Kisa oli kuitenkin minulle ensimmäinen, jossa oli oikeasti paljon hyppääjiä (pompin 9-vuotiaiden tyttöjen joukossa) ja suoritusten väli siis venyi totuttua pidemmäksi, enkä osannut pitää itseäni kunnolla lämpimänä. Selityksiä, selityksiä. ;)

Mainokset

Tietoja Ronja

Intohimoinen saavutettavuuden puolestapuhuja, jonka tavoitteena on saada digitaalisesta maailmasta jokaiselle toimiva ympäristö. Digitaalisen maailmanparannuksen lomassa urheilen tosissani ja vähemmän tosissani.
Kategoria(t): Harjoittelu, kisat Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s