Uutta treenirintamalla

Tänään oli suorastaan jännät paikat treeneissä, kun pidennettiin pituushypyn vauhtia 12 askelesta 14:aan. Viimeksi, kun askeleita lähdettiin lisäämään (ensin 6:sta 8:aan), unohdin laskea ne lisätyt askelet ja mätkähdin alas ennen hiekkakasaa. Siten sen nilkkanikin ensimmäisen kerran nyrjäytin. Mutta nyt meni kivuttomammin.

Olemme tässä alkuvuoden aikana jo muutamissa treeneissä tehneet niin, että ennen 12 askelen juoksuani otan pari kävelyaskelta, eli yhteensä askelia on tullut se 14. Nyt piti vaan juosta ne kaikki. Noiden parin kävelyaskelen kanssa olen kuitenkin koko ajan laskenut kuuteen (lasken siis askelpareja, en ihan jokaista askelta), mutta nyt piti osata jo laskea vähän pidempään. Ensin tosin mietin, että laskisin ”yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, tudum”, jossa ’tudum’ muistuttaisi itseäni myös kahden viimeisen askelen nopeammasta rytmistä. No, päätin kuitenkin opetella ihan laskemaan.

Pari ensimmäistä hyppyä meni aika epävarmasti, kun piti niin kovasti keskittyä siihen laskemiseen. Sitten yhdessä hypyssä ponnistinkin jo sen 12 askelen jälkeen… Onneksi tajusin mokani heti ponnistettua, älähdin ”eiku!” ja tulin ihan nätisti jaloilleni alas, enkä sentään alastuloa tehnyt siihen kovalle. Sen jälkeen osasin laskea jo paremmin.

Kuuteen laskiessa on ollut ihan kiva, että numerot siihen asti ovat kaksitavuisia. NE ovat mukavasti sopineet askelparien laskemiseen. Seitsemän ei olekaan enää niin kiva luku. ajattelin ensin laskea sen päässäni ”seiska”, mutta treenin loppupäässä (jolloin jalatkin oli kyllä jo aika poikki), päädyin radikaalisti ajattelemaan sen viimeisen numeron englanniksi. ”Seven” on paljon mukavammin juoksurytmiin sopiva kuin ”seiska”, jotenkin nopeampi sana. Sen kanssa osaan ehkä myös ottaa ne viimeiset askelet nopeammalla rytmillä kuin laiskaa ”seiskaa” ajatellessa.

Teneriffalla (josta en ole edes jaksanut/ehtinyt/muistanut kirjoittaa) kahden kävelyaskelen ottaminen sai minut hyppäämään pidemmälle kuin koskaan ennen. Nyt kaksi juoksuaskelta lisää eivät siivittäneet hyppyjäni edes neljään metriin. Ainakaan tänään. Varmasti johtui osittain ihan siitä, ettei aivoni vaan ole tottuneet vielä tuohon uuteen vauhtiin. Se yksi 12 askelen jälkeinen ponnistuskin lähinnä johtui siitä, että päätin hypätä rennosti, jännittämättä, ja selkärangasta tuli ponnistus siihen kohtaan.

Kiinnostava yksityiskohta on se, että 12 askelen vauhti oli pituudeltaan noin 16,50 metriä, ja kahden askelen lisääminen teki vauhdista 20,50 pitkän. Minulla on siis aika pitkät askelet!

Valmentautumistani kohti Rioa tukee nykyään myös Näkövammaisten keskusliitto, jonka kuntosalilla saan kahdesti viikossa käydä treenailemassa ihan omassa rauhassani. Tämä lähti siitä, että halusin lisätä itsenäisesti tehtävien treenien mahdollisuutta ja päätin mennä helpoimman kautta, enkä opetella jotain sekavaa, sokkeloista ja ruuhkaista yleistä kuntosalia. Noh, eilen kävin sitten Iiris-keskuksen salilla ensimmäisen kerran (tai olen minä siellä ennenkin käynyt, viimeksi reilu vuosi sitten, jonka jälkeen laitteet ovat vaihtuneet). Lähinnä tutustuin salin laitetarjontaan, mutta siinä tuli sopivasti kevyt kuntopiriin kaltainen treeni samalla tehtyä. Juoksumattoakin jopa osasin käyttää. Yksin ollessa on toki sellainen pieni varjopuoli, etten meinaa ylettää taljaan…

Mainokset

Tietoja Ronja

Intohimoinen saavutettavuuden puolestapuhuja, jonka tavoitteena on saada digitaalisesta maailmasta jokaiselle toimiva ympäristö. Digitaalisen maailmanparannuksen lomassa urheilen tosissani ja vähemmän tosissani.
Kategoria(t): Harjoittelu. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s