Kammottava lankkukammo

Hyppäsin torstaina 15.1. pituutta vähän heikosti. Johonkin matkan varrelle jäi yksi askelpari ja laskeuduin siihen lankun kohdille maahan. Eipä ollut ensimmäinen kerta, ei. Mutta ensimmäisen kerran minulla ei oikeasti ollut asiasta aavistustakaan, ennen kuin tömähdin alas. Muistin laskeneeni mielessäni sen seiskan, jonka kohdalla piti ponnistaa. Ensimmäistä kertaa myös molempiin nilkkoihin sattui kerralla.

Tänään, reilu pari viikkoa tapahtuneen jälkeen, otettiin treeneissä taas pituushyppyä. Olin sellaisen lankkukammon ehtinyt itselleni kehittää, että huh!

Aluksi juostiin lenkkareilla juoksuradalla askelmerkkijuoksua. Ihan siis vaan piti juosta (suoraan) pituushypyn vauhdinoton matka. Meni ihan hyvin. Osasin laskea ja osasin juosta riittävän suoraan.

Pituushyppypaikalla lähdettiin vauhdittomista. Ei ongelmia. Sitten tehtiin muutama neljän askelen ponnistus. Mukavan turvallista. Ihan hyvin meni.

Valmentaja kysyi, olenko valmis oikeasti hyppäämään. Totesin, että vähän pelottavalta se tuntuu. Niinpä otimme askelmerkkijuoksua hyppypaikalla. En kovin montaa askelta ehtinyt ottaa, kun opas tai valmentaja pysäytti minut. Taas lähtöpaikalle, näytän suunnan ja lähden juoksemaan – pysäytys. Yhtään ei mennyt suoraan ja pelotti aivan järkyttävän paljon, vaikka ei edes pitänyt ponnistaa.

Siispä tauko ja miettimään tätä hommaa. Jatkoimme treeniä kuuden askelen hypyillä. Ensimmäinen sellainen oli melkoista jännittämistä, mutta meni. Vähän vinoon ponnistin. Seuraavassa jännitin vähemmän, mutta edelleen meni vinoon. Lopulta oli ihan hyvä hyppy, mutta juoksinkin vinoon niin, että ponnistus lähti vähän radan ulkopuoleleta ja laskeuduin ihan hiekkakasan reunaan.

Sitten piti taas yrittää sitä täydellä vauhdilla hyppäämistä. Mutta pelotti! En ymmärrä, mikä edes niin paljoa pelotti. Tai siis lähinnä pelkäsin sitä vinoon menemistä, mikä on tosi omituista. Kaikki pituushypyssä tapahtuneet tapaturmani on johtuneet siitä, etten ole laskenut oikein. Miksen minä sitä sitten pelännyt? En tiedä. Siihen laskemiseen ja oikeaan aikaan ponnistamiseen pystyn sentään itse vaikuttamaan paremmin kuin siihen, juoksenko suoraan. Jotenkin se vaan joko menee suoraan tai ei mene suoraan, aivan sama, mitä minä teen. Kuitenkaan en ole koskaan esimerkiksi törmännyt mihinkään tai satuttanut itseäni pahasti sillä, että olen juossut vinoon. Minut on ehditty hyvin pysäyttämään ennen suurempia tapaturmia. Silti. Pelotti. Paljon. Ja se myös näkyi.

Minusta on ihan kiva silloin tällöin tehdä jotain vähän pelottavia asioita, mennä sen oman pelkokynnyksen yli. Ei kuitenkaan ole kauhean kiva, että asia, joka ei ole ennen pelottanut suuremmin (on se aina välillä vähän jännää) ja jossa tiedän olevani ihan hyvä, pelottaa järkyttävästi. Ei se sentään ihan niin paljoa pelottanut, että olisin kieltäytynyt tekemästä mitään. Pelkoa kohden vaan!

Lopulta päätin, että eipä tämä asia nyt tässä märehtiessä ainakaan helpota, ja lähdin hyppäämään. Olemme vähän vaihtaneet vuodenvaihteessa opastustyyliä, mutta nyt mentiin ihan ”tutulla ja turvallisella”. Oli kyllä sellainen ”Herran haltuun vaan” –fiilis siinä viimeisillä askelilla, jotka myös tulin melko hissutellen. Mutta sieltä se kasa löytyi!

Ehkä pelko on taas hetkeksi selätetty.

Mainokset

Tietoja Ronja

Intohimoinen saavutettavuuden puolestapuhuja, jonka tavoitteena on saada digitaalisesta maailmasta jokaiselle toimiva ympäristö. Digitaalisen maailmanparannuksen lomassa urheilen tosissani ja vähemmän tosissani.
Kategoria(t): Harjoittelu. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s