Kun kiinnostus on levoton

Minä olen ihminen, joka on kiinnostunut vähän kaikesta, innostuu helposti uusista asioista ja tahtoo kokeilla kaikkea. Aina innostus, kiinnostus tai motivaatio jotain asiaa kohtaan ei sitten kestäkään pitkään. En voisi kuvitella tekeväni koko ikäni vain yhtä asiaa. Lapsuuteni harrastushistoria kertoo tästä myös: kaikkea taitoluistelusta ratsastukseen ja kitaransoitosta larppaamiseen. Aina piti saada kokeilla jotain uutta.

Toisinaan on tuntunut siltä, etten jaksa enää harjoitella yleisurheilua kilpamielessä. Se haukkaa niin suuren osan elämästäni, etten pääse tekemään sitten niitä muita, uusia ja innostavia asioita, joita väistämättä vastaani tulee vähän väliä. Minulle urheilu – etenkään kilpaurheilu – ei ole koko elämä. Tuntuu vähän vaikealta myöntää tämä. Ehkä oletus on, että tosissaan harjoittelevat kilpaurheilijat tekevät sitä suuresta intohimosta ja siinä on kaikki, mitä he elämältään haluavat. Tai niin minä ainakin kuvittelen, vaikken itse ole sellainen. Kuitenkin harjoittelen tosissani, mutta haluan elämältäni paljon muutakin, myös tällä hetkellä.

Minä pidän urheilusta. Pidän pituushypystä ja juoksemisesta. Pidän myös purjehtimisesta, rasastuksesta, jousiammunnasta, aikidosta, luistelusta, laskettelemisesta (suksilla ja laudalla) ja varsin monesta muusta lajista. Pidän itseni ylittämisestä, kilpailemisestakin. On ehkä sattuman kauppaa, että olen päätynyt kilpailemaan juuri pituushypyssä.

Tammikuun alussa kipuilevan varpaani ollessa pahimmillaan mietin, milloin minulla oli ollut viimeksi sellainen lajitreeni, jossa ei olisi sattunut miihinkään – lähinnä varpaaseen tai penikoihin. En muistanut. Silloin luulin myös, ettei varpaani kipuun auta muu kuin kipulääkkeett (eikä nekään kunnolla, testattu on) ja että reenaamalla lisää vaan pahennan tilannetta.

Kun kiinnostuksen suuntautuminen on yhtä vaihtelevaa kuin minulla, ei jatkuva kipu treenatessa ainakaan pahemmin lisännyt motivaatiota. Tuntui hölmöltä ajatella ensimmäisten MM-kisojeni aikoihin, etten tiedä, jaksanko tätä touhua. Kilpaillessa ja harjoitellessa ajatus oli kyllä toinen, mutta ne hetket, kun harjoittelemisen takia käveleminen sattui eikä unta meinannut saada, kun jalassa jomotti… Ei ollut helppoa.

Pelkäsin tammikuussa, että vaihtoehtoni ovat joko harjoitella kovaa ja kestää sen jälkeen kipua kävellessäkin tai lopettaa urheilu jokseenkin saman tien. Viimeistään silloin tajusin, miten tärkeää yleisurheilu, harjoitteleminen ja kilpaileminen minulle ovatkaan. Silloin, kun pelkäsin menettäväni sen ymmärsin, että kaikesta kiinnostukseni levottomuudesta, motivaation vaihtelevasta tasosta ja täydestä aikataulusta huolimatta en halua lopettaa urheilemista. En aiknakaan nyt, ainakaan näin.

Kun sitten fyssari Janne sanoi, että varpaani kipu on hhoidettavissa, nousi motivaationi harjoittelua kohtaan jälleen. Nyt tiedän, että tätä haluan tehdä. Jos voin hypätä pituutta kivutta, se on vielä parempi. Haluan Rioon, haluan sieltä mitalin ja haluan tehdä sen eteen paljon työtä.

Mainokset

Tietoja Ronja

Intohimoinen saavutettavuuden puolestapuhuja, jonka tavoitteena on saada digitaalisesta maailmasta jokaiselle toimiva ympäristö. Digitaalisen maailmanparannuksen lomassa urheilen tosissani ja vähemmän tosissani.
Kategoria(t): Muu Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s