Pituushyppy sokkona – yhteissuoritus jos mikä

Minä tarvitsen lajisuorituksiini (ja harjoituksiin) aina näkevää ihmistä. Yhteistyö minun ja oppaan välillä on oltava toimiva, jotta suoritus onnistuu. Vaikka yleisureheilu sinänsä onkin yksilölaji, sokkona sitä voi kuitenkin pitää yhteissuorituksena jo ihan siksikin, etten pystyisi siihen yksin. En pysty ilman opasta hyppäämään pituutta tai juoksemaan 100 metriä – ainakaan tekemättä ratarikkoa.

Minusta on suorastaan vähän yllättävää, kuinka suuri merkitys oppaalla ja opastuksella lopulta onkaan. Juoksussa melkeinpä riittää, että opas on riittävän nopea. Siinäkin tosin olen huomannut, että kyllä on helpompi juosta täysiä ihmisen kanssa, jonka kanssa sitä on harjoitellut ja tehnyt paljon kuin jonkun muun kanssa. Olen muutaman kerran ollut kisaamassakin niin, etten ole oppaani kanssa juuri muutoin juossut. Kyllä se onnistuu, mutta helpompaa on, jos on tuttu opas.

Pituushypyssä oppaan ja opastuksen merkitys on suurempi. Juoksussa riittää, että opas opastaa minut lähtötelineisiin, juoksee itse riittävän kovaa ja pysyy radalla, jotta suoritus toimii. Pituushypyssä oppaan pitää viedä minut askelmerkkini kohdalle, varmistaa, että olen lähdössä suoraan ja vielä suoritukseni aikana olla hereillä ja pysäyttää, jos menenkin vinoon, etten törmää mihinkään tai hyppää ohi hiekkalaatikosta (niinkin on käynyt). Minun pitää siis henkisesti luottaa oppaaseeni paljon enemmän. Voin juosta jokseenkin kenen tahansa kanssa, mutta hypätä en.

Olen menossa huomenna hyppäämään pituutta kisoihin niin, että oppaanani on poikkeuksellisesti valmentajani. Hän ensin kyseli, uskallanko hypätä hänen opastuksessaan. Vähän jännältä ajatus tuntui. Siitä on aikaa, kun hän viimeksi on ollut oppaanani pituushypyssä.

Eilen sitten harjoituksissa testattiin, mahtaako hommasta tulla mitään. Luulen, että molemmat vähän jännitimme.

Kun harjoitusten aluksi tein ensimmäistä polvennostojuoksua, valmentaja ei ollutkaan ihan skarppina ja juoksin seiväshypppääjän niskaan. Hups! Hätkähdettiin molemmat kolarin osapuolet. Luottamus tulevaan oli korkealla…

Lopulta, kun hyppypaikalle päästiin (sen jälkeen, kun olin hyppinyt ensin vähän seiväspatjalle) ja otettiin ensimmäinen hyppy, olin hieman hämmentynyt opastustyylin erilaisuudesta. Kaikella sillä on siis minulle henkisesti merkitystä, kuinka opas asettaa minut paikalle, varmistaa suunnan ja pitää ääntä hiekkakasasta. Koska opas oli eri, kaikki tämä oli hieman erilaista. Ensimmäiset pari hyppyä menivätkin melko varoen, mutta juoksin sentään suoraan ja pääsin hiekalle.

Loppujen lopuksi se oli todella hyvä hyppyharjoitus: ponnistukset nousi (ainakin pari kertaa) ja jalat tuli nätisti eteen. Luottavaisin mielin lähden huomenna kisaamaan. Pajulahtihallissa on sitäpaitsi helpompi hypätä kuin Liikuntamyllyssä. Miksi, sitä en tarkkaan tiedä. Ehkä liittyy akustiikkaan.

Sivupalkissakin olevasta ”Tavoitteena Rio” –videosta näkee, miten se hyppääminen näkemättä sitten oikein tapahtuu.

Mainokset

Tietoja Ronja

Intohimoinen saavutettavuuden puolestapuhuja, jonka tavoitteena on saada digitaalisesta maailmasta jokaiselle toimiva ympäristö. Digitaalisen maailmanparannuksen lomassa urheilen tosissani ja vähemmän tosissani.
Kategoria(t): Harjoittelu, kisat, Muu Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s