Farssi nimeltä SM-kisat

Viikonloppuna kilpailtiin parayleisurheilun SM-kisat Leppävaarassa. Mukavan lähelä kotia, kun vartissa pyöräili paikalle.

Koska viime vuonna Leppävirralla järjestetyt kilpailut eivät olleet järjestelyiltään mitkään parhaat, odotin tämänvuotisia ihan innolla. VAU:n kanssa yhdessä kisoja järjesti Espoon tapiot. Ison, kokeneen seuran järjestämät kisat. Pakkohan silloin on asioiden toimia. Kilpailujen avauspuheessakin kehuttiin Espoon tapioita maan johtavaksi parayleisurheiluseuraksi. No, siihen en ota kantaa. Luotin kuitenkin etukäteen, että saamme pitkästä aikaa kesä-SM-kisat, joissa järjestelyt toimivat eikä urheilijna tarvitse kuin urheilla.

Ensimmäisen ratalajin piti alkaa aikataulun mukaan klo 12. Ehkä kymmentä yli kuulutettiin eräjakoa ensimmäiselle 100 metrille. Hetken sen jälkeen kuulin, kuinka jotkut järjestäjistä totesivat, etteivät naiset ja miehet voi juosta samassa erässä. Eräjaot uusiksi. Ensimmäinen laji alkoi reilun vartin myöhässä. Lupasi hyvää loppupäiväle…

Oma sataseni oli aikataulun mukaan 12.20. En ole varma, mihin aikaan lopulta pääsimme juoksemaan. Kello oli kuitenkin tasan 13, kun olin satasen jälkeen takaisin omien tavaroideni luona – ja menin sentään suoraan maalista tavaroilleni. Meidänkin lähtöä väänneltiin ja käänneltiin vaikka mihin suuntaan siinä, että ketkäs nyt juoksevat samassa erässä. Minun nimeni puuttui lähtölistoilta ensin kokonaan, kun mukamas en ollut varmistanut ilmoittautumistani, vaikka numeronkin olin saanut. Joku oli vaan unohtanut laittaa ruksin paperiin. Siinä lähtötelineitä laitettaessa selviteltiin siis myös sitä, onko minulla oikeutta edes juosta.

Okei, satasen piti aikataulun mukaan alkaa siis 12.20 ja pituushypyn 12.50. Varsin sopiva puoli tuntia näiden kahden lajin välissä. Todellisuudessa… En tiedä, kauanko välissä oikein oli.

Pituuspaikalla järjestäjät kyselivät urheilijoilta, ketkä hyppäävät ponnistusalueelta ja ketkä lankulta. Säännöt eivät olleet senkään vertaa hallussa. Vaikka kaikki urheilijat olivat paikalla, ei pituuskisakaan meinannut millään alkaa. Pituuskisaan valmistautumisen välissä meitä (näkövammaisia satasen juosseita naisia) kuuluteltiin myös palkintojenjakoon. Koska pituuskisaa ei oltu vielä aloitettu, menimme. Seisoimme koko jengi palkintokorokkeen takana, kun kuuluttaja oli sitä mieltä, että emme ole paikalla ja otetaankin joku toinen palkintojenjako väliin.

Kaikki aikataulusäätö ja muu sekoilu otti aika rankasti päähän. Pituuskisan alussa huomattiin sekin, että toimitsijat koettivat kovasti mitata hyppyjämme väärin. Vaikka F11 ja F12 (sokeat ja vaikeasti heikkonäköiset) hyppäävätkin ponnistusalueelta, kuten lapset, hypyt mitataan suoraan, kuten aikuisilla. Ensimmäistä hyppyä lähdettiin siellä vinoon mittaamaan.

Aikataulun perusteella laskin, että pääsen viimeistään kahden maissa lähtemään kotiin. Lopulta kello oli yli kolme, kun lähdin. Toki sain myös kutsun doping-testiin, mutta se nyt meni aika äkkiä. Jokin siis kisapäivänä jopa toimi.

Sunnuntaina, toisen kilpailupäivän aamuna ajattelin, että ehkä tänään aikataulut pitävät paremmin. Että ei tämä nyt enää heikommin voi mennä. No, ilmoittautumista varmistaessani totesin, ettei nämä tyypit edes löydä nimeäni miltään listalta. Kyllä, lajeja, luokkia ja sarjoja oli paljon, mutta olisi ne paperit voinut järjestääkin jotenkin fiksusti. Kaksi ihmistä etsivät sitä paperia, jossa on F/T11 200m naiset. Lopulta se löytyi ja saatiin ruksi paperiin.

Sunnuntain kilpailut alkoivat klo 11. Oma 200 metrin lähtöni piti olla 11.10. Arvelin, että ehkä edellisestä päivästä opittiin jotain ja päivän toinen startti pääsee alkamaan ajoissa. Kun klo 11 järjestäjät rupesivat vasta kokeilemaan starttipistoolin toimintaa, oli pakko todeta, että ei ne aikataulut vieläkään pidä.

Lopulta en juossut kakkosta kipeän jalan takia. Ei tehnyt mieli riskeerata ja mahdollisesti kipeyttää sitä enempää suorastaan vitsiksi kääntyneissä kisoissa, kun Rioon on enää kuukausi. Lähdin stadionilta noin 11.35, eikä oma eräni ollut silloin vieläkään startannut.

Kuulin muilta urheilijoilta, että esimerkiksi tuoliheittäjien kuulantyönössä lauantaina arvottiin, missä heitetään ja milloin heitetään. Urheilijat päätyivät työntämään kuulaa ilman lämmittelyä. Olin ajatellut, että viimevuotiset kisat olivat huonoiten järjestetyt, jotka olen kokenut. Mutta ei. Nyt on pakko todeta, että Espoon tapiot pettivät odotukseni todella pahasti. Ei SM-kisoja yksinkertaisesti vaan voi järjestää näin huonosti.

Vaikka aikataulut pettää, toimitsijat sekoilee ja mitä tahansa muuta säätöä onkin, urheilijana on kyettävä parhainpaansa. Hyppäsin pituushypyssä sentin päähän pari viikkoa sitten tekemästäni uudesta SE:stä, eli 450. Paremmin ei oikein olisi voinut mennä. Tai olisi tietysti sen SE:n voinut rikkoakin.

Mainokset

Tietoja Ronja

Intohimoinen saavutettavuuden puolestapuhuja, jonka tavoitteena on saada digitaalisesta maailmasta jokaiselle toimiva ympäristö. Digitaalisen maailmanparannuksen lomassa urheilen tosissani ja vähemmän tosissani.
Kategoria(t): kisat Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Farssi nimeltä SM-kisat

  1. Jari Mikola sanoo:

    Aika karua. Onko ihan vain sattumaa, että kahdet para-SM-kisat menee järjestäjiltä vihkoon. Eihän ole niin, että vammaisurheilua ei sitten kuitenkaan oteta niin tosissaan? Voisiko VAU ottaa tähän kantaa jotenkin jossakin? Onko järjestäjää perehdytetty tarpeeksi? Onko olemassa jotain sanktioita, jos hommat ei toimi jne.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s