Positiivisuus hukassa

Välillä on vähän vaikeaa pitää positiivista ja hyvää treenimieltä yllä. Juuri nyt enimmäkseen v**utta ja vihaan refluksiani.

Kävin ravintovalmentajalla ja sain apua ruokailuihini. Refluksi takia painoni putosi parissa kuukaudessa kuutisen kiloa (kun oli paha olo ja syömisestä tuli paha olo, oli helpompi jättää syömättä…), joista nyt muutamassa viikossa on puolet tullut takaisin. Jos jotain hyvää refluksista pitää löytää, niin saatan ehkä viimein oppia syömään kunnolla ja säännöllisesti, koska on yksinkertaisesti pakko.

Ruokailun parantamisella ja riittävän hyvällä lääkityksellä olo on tuntunut hyvältä. Toisinaan ehdin jo unohtaa, että minulla mitään vaivoja onkaan. Lihaskuntotreenejä olen tehnyt suurella motivaatiolla – ei muuten ole aiemmin ollut näin paljon intoa pelkkään kotona tehtävään lihaskuntotreeniin – ja ilman vatsaongelmia. Istumaannousut on tosin pitänyt korvata lankuttamalla, mutta ehkä se onkin parempi liike.

Viime viikolla, hyvien lihaskuntotreenikokemusten jälkeen, uskaltauduin taas ihan lajitreenien pariin. Pikajuoksu oli ihanaa! Eikä mahakaan valittanut. Pituushyppytreenitkin piti olla siinä pari päivää myöhemmin, mutta ne loppui lyhyeen, kun nyrjäytin nilkkani.

Nilkka toipui viikonlopun yli riittävästi pyörähdyksestään ja teipin kanssa tuettuna siis tiistaina menin intoa puhkuen hyppäämään pituutta. Sellaisen kevyen kuuden hypyn treenin pystyi tekemään suuremmitta ongelmitta, vaikka kyllä refluksioireet selvästi siitä hyppelystä vähän paheni. Ei kuitenkaan tekemistä haitannut. Hyppäsinkin kai peräti parin kuukauden hyppytauosta huolimatta oikein kelvollisia treenihyppyjä, valmentaja ihan hämmästyi.

Tiistaina olin vielä siis positiivisella mielellä: ehkä refluksi ei sittenkään häiritse urheiluani kovin paljon. Mitä siitä, että hyppytreenin jälkeen koko loppupäivän tuli vähän kaikki ruoka ylös, kun ei se lääkkeiden ansiosta sentään sattunut. Ja kun hyppääminen sujui niin hyvin, niin kyllähän minä kesän kisoihin mennessä olen taas jo loistavassa kisakunnossa.

Miksi nyt sitten positiivisuus on kaukana, kun ensimmäiset lajitreenit menivät noinkin hyvin? No… Ilmeisesti pituushyppytreenin vaikutus mahaani oli vielä vähän pidempi kuin vain se loppupäivä. Eilen, siis kaksi päivää hyppyjen jälkeen, kävin taas juoksemassa. Parin vedon jälkeen oli aika huono olo. Kolmannen vedon jälkeen oli vielä huonompi olo. Koko loppupäivän oli karsea olo.

Ensin viime viikolla kunnon pikajuoksutreeni, ei ongelmia. Sitten tällä viikolla pituushyppytreeni ja vatsassa tuntuu monta päivää. Ärsyttää.

98 päivää MM-kisojen alkuun.

Mainokset

Tietoja Ronja

Intohimoinen saavutettavuuden puolestapuhuja, jonka tavoitteena on saada digitaalisesta maailmasta jokaiselle toimiva ympäristö. Digitaalisen maailmanparannuksen lomassa urheilen tosissani ja vähemmän tosissani.
Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s